Posted on Jätä kommentti

Kukaan ei kuulu kadulle

Moikka!

Tänään meillä on aiheena rescue-koirat. Koska meillä ei kummallakaan ole kokemusta näistä karvaisista kavereista, me käännyttiin meidän tuttujen puoleen. Jenni, joka kirjoittelee myös Myö.fi-blogia oli valmis kertomaan miten he päätyivät adoptoimaan rescue-koiran ja millaista arki on ollut sen jälkeen.

”Puolitoista vuotta sitten kaksikosta tuli kolmen kopla, kun meidän talouteen saapui odotettu hännänheiluttaja Romaniasta. Ajatus oman koiran hankinnasta oli kypsynyt pitkään mielessä, joten mistään “heräteostoksesta” ei ollut kyse. Mutta miksi päädyimme juurikin rescue-koiraan? Me molemmat olemme varttuneet koiraperheissä, joten koirakaipuu iski lujaa muutaman itsenäisen vuoden jälkeen. Eihän lapsuudessakaan mikään ollut mukavampaa kuin se, että aina kotiin tullessa karvakaveri oli innoissaan vastassa? Nuoli naaman ja rakasti ehdoitta.

Kun aloimme tosissaan pohtimaan koiran hankintaa, pian nousi esille se seikka, ettei meillä kummallakaan ollut mitään ehdotonta suosikkirotua. Ennemminkin puheissamme nousi esiin toiveita koiran koosta (“koiran kokoinen koira, ei sellasta, joka vois vahingossa jäädä jalkoihin”) sekä luonteesta (“sellanen ilonen ja aktiivinen. Että jaksais pitemmänkin matkan kulkea meiän kanssa!”). Näyttelykoiriin emme kumpikaan olleet tottuneet, joten puhdasrotuisuudellakaan ei ollut suurempaa väliä.


Aikamme googlettelimme pentueita ja löytöeläinkoteja, ja jossain kohti hakutuloksissa vastaan tuli myös rescueyhdityksiä. Nämä yhdistykset tekevät töitä sen eteen, jotta yksi kerrallaan ne koirat, jotka on vailla kotia, oikeanlaista ravintoa tai sateensuojaa, saisivat uuden alun uudessa kodissa. Kun perehdyimme asiaan lisää, jumahdimme Rescueyhdistys Kulkurit Ry:n sivuille. Yhdistyksen visio, arvot ja luvat olivat kunnossa, kokemustakin heiltä löytyi jo useamman vuoden ajalta.

Löysimme Kulkureiden sivuilta pentueen, joka oli löydetty erään kylän liepeiltä tammikuussa 2016. Pennut ja heidän emonsa pääsivät paikallisen eläinsuojelijan kotiin ja päätyivät kulkureiden adoptio-ohjelmaan. Sieltä me Assi, nykyinen Nala, sitten löydettiin. Sivustolla kerrottiin pentujen olevan luonteeltaan iloisia, avoimia, ystävällisiä ja sosiaalisia. ”Touhukkaina ja aktiivisina koiran alkuina näistä lapsosista voisi saada mainion harrastuskaverin jos jonkilaiseen lajiin”. Nala vastasi kuvaillun perusteelta niin luonteeltaan kuin ennustetulta kooltaan toivomuksiamme ja mietimme, että miksi ei? Miksi meille, joille rodulla ei ole niinkään väliä, pitäisi teettää pentueita täällä Suomessa, kun muualla on koiria vailla kotia?

Kahlattuamme Kulkureiden sivut muutamaan kertaan etu- ja takaperin läpi kirjoitimme Nalan yhteyshenkilölle motivaatiokirjeen, jossa kerroimme elämäntilanteestamme, aikaisemmista koirakokemuksista ja siitä, miksi halusimme hankkia koiran. Sähköpostiin kilahti vastaus heti seuraavana päivänä, ja Kulkureiden yhteyshenkilö ehdottikin meille prosessin seuraavaa vaihetta eli puhelinpalaveria.


Ensimmäinen puhelu Kulkureiden edustajan kanssa kestikin melkein pari tuntia; käytiin läpi koiranomistajan vastuut ja velvollisuudet, meidän valmiudet sekä rescue-koiriin liittyvät erityiset piirteet. Asiaa oli paljon, eikä sitä kaunisteltu yhtään. Niinkuin ei pidäkään. Koiran hankintaa harkitsevan tulee sata prosenttisesti tajuta vastuunsa eläintä kohtaa, eikä koiraa tule ikinä hankkia hetken mielijohteesta.

Puhelun jälkeen sekä me, että Kulkurit jäimme tahoillamme pohtimaan, onko meillä tarjota sopiva koti kyseiselle koiralle. Ei se mieli muuttunut mihinkään, vaikka pari yötä nukuimmekin ja sulattelimme asiaa. Seuraavassa puhelussa kerroimme päätöksen pitävän ja Nala varattiin meille.Kuukauden päivät sitä sitten päivitettiin sähköpostia joka kymmenen minuutin välein; joko saataisiin tietää lennon päivämäärä? Eihän tautitesteissä nouse mitään vakavaa esiin? Huonoja uutisia ei kuulunut ja pari päivää ennen lennon saapumista saimme viimeisen vahvistuksen, että Nala todella tulee Suomeen.

Lähes puolitoista vuotta sitten elämäämme tassutteli hieman kaikesta äimistynyt pentumainen tohottaja. Kotiutuminen sujui nopeasti ja yliodotusten; Nala otti meidät omakseen lähes välittömästi ja vaikka uusiin paikkoihin ja ihmisiin tutustuminen oli pennulle silminnähden jännittävää, läsnäolomme teki tilanteista helpompia. Tässä ajassa arkajalasta on kuoriutunut varsinainen seurakoira; häntä heiluu vimmatusti jo ovisummerin soidessa; sieltä tulee varmasti uusi rapsuttaja kylään. Ensin tietenkin jokainen vieras pitää muutamalla haukulla haukkua (pitkät miehet runsaammilla haukuilla), ennen kuin eteisestä pääsee pidemmälle. Eihän kunnon vahtikoira heti vieraita sisälle päästä…

Nala on ahkera apukokki keittiössä, siivooja ruokapöydän alla ja paikanlämmittäjä sohvalla. Kohta kaksi vuotiaan luonteesta huomaa sen, miten pentuhössötys on jo jäänyt pikkuhiljaa taakse; toisia koiria kohdatessa meno ei enää ylly riehumiseksi, vaan tutustuminen onnistuu rauhallisesti nuuskien.


Kokoajan yleistyvät rescuekoirat eivät ole onneksi enää niin kummallinen juttu kuin muutama vuosi takaperin. Olen lukenut, että moni rescuekoiranomistaja on kokenut suoranaista ivailua ja moittimista siitä, että on hankkinut itselleen koiran kadulta. On syytelty taudinlevittäjiksi ja käytösongelmaisiksi ilman parempaa tietoa. Esimerkiksi Kulkureiden adoptio-ohjelmaan päässeet koirat testataan ja rokotetaan monia tauteja vastaan, jopa laajemmin kuin suomalaisten pentueiden koirat.

Jokaisen koiran hankintaa harkitsevan tulee punnita omat voimavaransa ja tarkoitusperänsä tarkasti ennen minkäänlaisen koiran hankintaa. On totta, että hylätyt koirat voivat vaatia erityistä huomiointia ja hieman erilaisia koulutusotteita kuin kasvattajalta hankitut koirat. Meille Rescueyhdistys Kulkurit tarjosi loistavan väylän uuden perheenjäsenen hankintaan ja “riskipiskistä” tuli korvaamaton osa meidän arkea. Kiitos siitä, Kulkurit!”

ISO kiitos Jennille, kun jaoit tarinanne myös meidän seuraajien kanssa! 🙂 Jokaisesta meiltä tilatusta KOIRA-t-paidasta tai -hupparista lahjoitamme kolme euroa rescue-koirien eteen töitä tekevälle järjestölle.

Posted on Jätä kommentti

Kiusaaminen on perseestä

Moikka!

Tänään pureudutaan seuraavaan teemaan, eli kiusaamiseen. Ennen äänestyksen aloittamista me oltiin aika varmoja, että kiusaaminen on ihmisille tärkeää. Meidät kuitenkin löi aika ällikällä se, että kyseinen aihe sai reilusti kaikista eniten ääniä. Kiusaamisesta on puhuttu mediassa paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana, joten ehkä sen vastaisuus on iskostunut syvälle suomalaisiin. Tai no, ainakin tieto siitä että se on väärin ja että kiusaaminen voi aiheuttaa todella syviä haavoja, on ihmisten tiedossa.

Siihen mä ehkä haluaisinkin puuttua. Kaikki tietää, että kiusaaminen on perseestä. Varsinkin lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuva kiusaaminen voi jättää arvet koko loppuelämäksi. Ihmismieli on vasta kehitysvaiheessa nuorena. Monelle kiusaaminen voi aiheuttaa itsetunto- ja luottamusongelmia. Oma minäkuva vääristyy ja elämänilo alkaa kadota, kun päivittäisestä koulunkäynnistä tulee selviytymistaistelua.

Itse kiusaajia on usein enemmän, kuin kiusattavia. Mutta vielä enemmän on näitä sivusta katsojia, jotka eivät osallistu kiusaamiseen, mutta eivät myöskään tee mitään sen estämiseksi. Mä ainakin olin tällainen nuorempana. Olin aika herkkä, eikä mulla ollut ehkä mikään helpoin lapsuus. Pyrin olemaan se hauska tyttö, jolla onneksi oli hyvät geenit liikunnallisuuden suhteen enkä jäänyt ikinä viimeiseks valinnaksi liikkatunnilla. Samalla seurasin, kun oikeastaan joka luokka-asteella ja jopa vielä toisen asteen koulutuksessa osa ihmisistä purki sitä omaa huonoa oloa muihin. En uskaltanut ikinä puolustaa kiusattuja, koska pelkäsin, että muakin aletaan kiusaamaan.

Nyt ajatukset on aika erilaisia, mitä ne peruskoulussa oli. Koen aikuistuneeni (onhan mittarissa jo huikeat 23 vuotta..heh) melko paljon ja tottakai koko elämän arvot ovat kääntyneet ihan ylösalaisin. Enää tärkeintä ei ole se, että kuka kutsutaan bileisiin tai otetaan mukaan kirkkikseen, vaan se, millainen ihminen on. Miten kohtelee muita ja millainen maailmankatsomus jollakulla on. Mua ei kiinnosta tippaakaan, onko jollakin silmälasit, onko joku mua fiksumpi fysiikassa (miten ihmeessä fiksuudestakin voidaan kiusata!?) tai onko jollakin isot tai pienet tissit. Koska noi on kaikki ulkoisia piirteitä, jotka ei liity mitenkään siihen millainen ihminen se toinen on. Oikeesti vaan sillä on merkitystä, onko se toinen ystävällinen, muut huomioon ottava tyyppi vaiko kusipää.

Näin AMK-aikaan en oo kohdannut kiusaamista, onneksi. En luokkatilanteissa enkä myöskään vapaa-ajalla. Kaikenlaisilla tyypeillä tuntuu olevan tilaa, eikä ainakaan mun kaveripiirissä oo tullut vastaan tyyppejä, jotka yrittää pönöttää omaa itsetuntoaan muiden latistamisella. Silti muistan kuulleeni tuoreesta tutkimuksesta, jossa kerrottiin että joka kolmas korkeakoulussa opiskeleva on kokenut kiusaamista. Se on ihan hirveän iso luku. Järkytin aika paljon, kun puhuimme tuosta tutkimuksesta erään luokkalaiseni kanssa. Meidän luokka taisi vaan olla aika hyvin sopeutuvaa sakkia, tai sitten sitä ei ole tajunnut.

Tekstin pointtina on, että mitä jos kohtaisin kiusaamista nyt. Isoimmat kysymykset mitä pienenä mietti, oli että ruvetaanko mua kiusaamaan jos puolustan tota, tai menetänkö ne omat kaverit. Yritän asettua ala- tai yläasteelaisen pikku-Eevan silmiin ja kuvitella tilannetta. Jos joku tuttuni olisikin puolustanut kiusattua, olisin todennäköisesti vaan ihaillut häntä. Kuinka rohkea sen tyypin täytyykään olla, joka uskaltaa sanoa että ”lopeta toi, toi on perseestä”.

Kynnys itse suun avaamiseen olisi ollut todella iso. On vaikea pyytää lapsilta ja nuorilta sitä rohkeutta, mitä itselläkään ei ole ollut sen ikäisenä. Mutta voi vitsit, mutta miten ison eron se tekisi! Jos jokaisella luokalla olisi edes pari niin rohkeaa tyyppiä, jotka ei hyväksyisi haukkumista ja kiusaajien egon kasvattamista. Harmillisintahan on, että usein nämä kiusaajat ovat kovinkin suosittuja tyyppejä. Nyt kun asiaa miettii, niin miks ihmeessä kukaan haluaisi olla kusipään kaveri? Just wondering.

Eli tiivistettynä.

Jos pystyt, niin puutu kiusaamiseen. Sä voit pelastaa sen kiusattavan päivän, viikon tai hitto kokoelämän olemalla rohkea.

Jos olet itse kiusattu, niin muista, että olet rakas ja upea ihminen juuri tuollaisenaan. Se ei ole sun vika! 

Jos olet kiusaaja, niin mee ittees. Sulla on todennäköisesti todella paha olo, jos haluut purkaa sitä muihin. Sun ongelmat ei parane puhumalla muista paskaa tai hakkaamalla niitä. Sun täytyy keskittyä ittees ja sen pahan olon poistamiseen. Jos teillä on kotona vaikeeta, puhu luotettavalle aikuiselle: siitä on oikeesti apua. Jos taas yrität hakea suosiota olemalla yks Mean Girl, niin pikku vinkki: se ei toimi elämässä. Ennemmin tai myöhemmin se tulee kuseen sua omaan nilkkaan. Kun vielä ehdit, lopeta ja pyydä anteeks. Tuut tekemään valtavan palveluksen tottakai sille ketä kiusaat, mut myös itsellesi. Ikinä ei ole liian myöhäistä.

Terkuin,

Eeva.

Posted on Jätä kommentti

Me kaikki mahdutaan tänne

Moikka!

Tänään me kirjoitetaan ilmastonsuojelusta ja siitä, mitä luonto meille merkitsee. Meille luonto on aika olennainen osa ihan jokapäiväistä arkea, joten oli ilo huomata, että se kiinnosti myös teitä meidän seuraajia ja saatiin tehdä sitä tukeva paita!

Me ajateltiin molemmat nuorempina, että heti kun ikää tulee tarpeeksi niin suunta on kohti stadia, tuota kaupunkilaisuuden mekkaa. Paikasta toiseen siirryttäisiin autojen sijaan sporilla ja busseja kutsuttaisi dösiksi. Kaupunginosissa olisi omat ostoskeskukset ja lentokentälle ei olisi kolmen tunnin ajomatkaa.

Noh, nyt me sitten ollaan (melkein) aikuisia. Ja vaikka Helsingissä on kiva käydä, kumpikaan ei enää halaja sinne sen kummemmin. Keski-Suomessa on se hyvää, että metsää löytyy vaikka muille jakaa. Me ollaan nykyään jopa melko luonnonläheisiä, vaikka teininä metsässä samoilu oli enemminkin painajainen kuin rentouttava tapa viettää aikaa. Varsinkin kun porukkaan tuli tuo karvainen neliveto, on Jyväskylän luontopolut tullut koluttua läpi pariinkin otteeseen.

Niin mikä siinä luonnossa sitten kiehtoo? Hiljaisuus, rauha, eri vuodenaikojen kukoistus ja jonkinlainen yhteys luontoon. Varsinkin näin syksyllä on tullut ihailtua ruskaa moneenkin otteeseen. Kun on matkassa yksin Sepon kanssa, ainoat äänet ovat usein Sepon tassujen töminä, tuhina ja oma hengitys. Se on aika siistiä. Pari kuukautta sitten oltiin katsomassa auringonlaskua Kanavuoren luontopolulla; maisemat olivat todella huikeat. Auringon laskiessa tuli sellainen fiilis, että maailma on valmis juuri tällaisena. Ehkä se juuri luonnossa kiehtoo. Se ei yritä mitään ja on silti täydellinen.

Ilmastonsuojelu kulkee käsi kädessä luonnossa viihtymisen kanssa. Isoin uhka luonnon monimuotoisuuden säilyttämiselle on ilmastonmuutos. Kaikki eläinlajit eivät tule toimeen muuttuvissa olosuhteissa. Myöskään kaikki kasvilajit eivät pärjää lämpötilamuutoksissa. Ihmiset pystyvät huolehtimaan paremmin itsestään ja sopeutumaan muutoksiin, mutta luonto ei.

Ilmastonmuutosta ruokkii monta asiaa, joista suuri osa on ihmisen aiheuttamia. Me voidaan onneksi tehdä monia meille pieniä, mutta luonnolle isoja asioita. Voit esimerkiksi pyrkiä kulkemaan pitkiä matkoja enemmän julkisilla, kuin omalla autolla. Myös pyöräily paikasta toiseen on melko nopeaa, terveellistä ja luonnolle hyväksi.

Me ei kuitenkaan haluta alkaa paasaamaan ja pelottelemaan siitä, että mitä kaikkien pitäisi tehdä ja mitä kaikkea pahaa tulee tapahtumaan ilmastonmuutoksen myötä. Tätä tapahtuu mielestämme jo tarpeeksi median puolesta. Näkökulma, jota me halutaan tuoda esille ja levittää on se, että luonto on korvaamattoman kaunis ja me ei olla ainoita ketkä täällä asuu. Ihmisten lisäksi täällä maapallolla asustelee myös paljon eläimiä ja olioita, jotka ovat vahvasti meidän ihmisten armoilla. Puhumattakaan kaikesta luonnon tarjoamasta kauneudesta. Me kaikki mahdutaan tänne, kunhan vähän kiinnitetään huomiota omiin valintoihin.

Kaikki kuitenkin tietää monia asioita, jotka voisi tehdä paremmin jokapäiväisessä elämässä. Me toivotaan, että tämä kirjoitus ja kuvat muistutti teitä luonnon tärkeydestä ja saisi tekemään huomenna vaikkapa yhden paremman valinnan. Meidän mielestä asioita on parempi tarkastella positiiviselta kannalta, sillä eihän se kukkokaan käskemällä laula.

Nautitaan siis tästä kaikesta kauneudesta ja arvostetaan sitä, mitä me saadaan joka päivä ihastella. <3

-Eeva & Riku